Tervetuloa lukemaan uutta blogiani, yhtä monista, jotka olen aikanani pistänyt pystyyn yritteliäin mielin. Yhtä blogia lukuunottamatta olen aina lakaissut suhteellisen pian kaikki blogien jatkohaaveet jonnekkin maton alle. Poistin tänään vanhat raakileet, jotka ovat olleet roikkumassa jossain blogilistani häntänä ja pistin pystyyn Henkiraon.
Olen jossain mieleni perukoilla miettinyt, mitä virkaa on minun kohdallani pitää harrastusteeman ulkopuolista blogia laisinkaan. En kuitenkaan koskaan, ikinä ole päässyt yksinkertaiseen vastaukseen, koska jonnekkin jää aina kaivertamaan jokin sanoin kuvaamaton tunne. Tämän jonkin osaankin ilmaista juuri tänään huomattavasti selkeämmin itselleni kuin aiemmin: Tarvitsen paikan, jossa voin olla oma itseni ja pohtia sitä, mitä omana itsenäni oleminen tarkoittaa.
Pidän aina välilllä tiuhaan tahtiin päiväkirjaa pääni sisäisestä elämästä ja erityisesti unista. Jostain syystä se ei oikein riitä. Tuntuu turhauttavalta pohtia omia pieniä tunteitani jossain kynän painamisesta kupruuntuneilla sivuilla, koska se ei tule ikinä auttamaan tuttavapiiriäni ymmärtämään minua tai sitä, mitä minä haluaisin olla.
Yksi suuri asia, jolle annan todennäköisesti aika paljon tilaa Henkiraossa onkin minun henkielämän puoleni. Siis ei henkisen, vaan henkielämän. Aloitin matkani yhteyteen toiselle puolelle varmaan jo vaippaikäisenä, mutta ennen varsinaista heräämistäni omituiseen todellisuuteen parikymppisenä, olin pitkään tiukasti evankelisluterinen nuori, joka pelkäsi syntiä ja uskoi vain yhteen Jumalaan. Podin syyllisyyttä kiinnostuksestani auroihin, noituuteen, sielunvaellukseen ja kummituksiin.
Ollessani 18-vuotias olin melko raskaasti masentunut, hermostunut lukiota käyvä nuori, joka kirjoitusten kohdalla vihdoin alkoi luulla sekoavansa. Nukkuminen oli kamalaa, tunsin tajuamattani voimakkaita energioita, jotka vain ahdistivat minua ja silmäni suljettua maailma alkoi ottaa sellaisia muotoja, joita en voinut silloin mitenkään ymmärtää. Pari vuotta myöhemmin muutin omilleni ja nämä ilmiöt ottivat tuulta allensa. Naisen kasvot, jotka näin sänkyni pohjalta käsin, ovat piirtyneet koko loppuiäkseni mieleeni.
Oli minun suuren suuri onneni, että viime vuoden puolella tuttavapiiristäni löytyi sellainen ihminen, jolle pystyin vihdoin avoimesti kertomaan kokemuksistani ja hän puolestaan oli kykeneväinen kertomaan, mitä nämä asiat tarkoittivat. Puhuin myös kouluni kuraattorille ahdistuksestani sekä myöhemmin asioista, joiden olemassa oloon olin alkanut uskoa. Kyllähän siinä hullun diagnoosia oli velvollisuudestakin pakko tehdä, mutta kuraattori vihjaisi minulle tietävänsä shamaanin ja kertoi heidän maailmankuvastaan.
Nyt kun aikaa on taas kulunut, huomaan muovautuneeni ihmisenä niin massiivisia määriä, että häkellyn joka kerta, kun luen vanhoja ajatuksiani. Yhteyteni henkimaailmaan on minulle nykyään niin luonnollinen asia, että se tosissaan on osa identiteettiäni. On ehkä helppo ymmärtää, etten voi ihan kaikille tutuille, tuntemattomille ja männynkäpysille heti kättelyssä sanoa: "Moi, olen muuttunut tällaiseksi tyypiksi, johon henget tykkää ottaa yhteyttä, enkä ole silti hullu." Puolituntisessakin keskustelussa on erittäin vaikea tuoda esille kokemuksiin perustuvaa maailmankuvaansa ihmiselle, joka on tottunut käsittelemään tällaisia asioita yhteiskunnan asettamien määritelmien kautta (joita itse kutsuisin melko kapeakatseisiksi).
Tämä osa elämääni on vähän niin kuin kaappihomous. Kaapissa oleilu alkaa sattua pidemmän päälle ja jossain vaiheessa sieltä on vain rohkeasti astuttava ulos. Tämä on minun yritykseni morjestaa maailmaa mahdollisimman avoimesti, ettei ala kaappeilu ahdistamaan liikaa. Ehkä voin vielä joku päivä tulla hyväksytyksi tällaisenä kuin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti