Ote tavanomaisesta päivästä

Herään ensimmäiseen herätyskellon piippaukseen, mutta laitan sen tyynesti pois. Minulla on aikaa torkuttaa itseäni vartti, jotta kroppani herää. Tiedän, että minulta vartalon herääminen tapahtuu hitaammin kuin useimmilla. Tämän aikanaan opittuani, aloin laittamaan kännykkäni täyteen herätyksiä, joita tulee melko tarkasti suhteellisen intuitiiviselta pohjalta laskettuna muutaman minuutin välein ja mitä lähempänä ollaan viimeistä soittoa, sitä useammin ne myös tulevat.

Pohdin tokkurassa viime yönä näkemiäni unia, jotten unohda niitä herättyäni. Tältä yöltä muistan unistani vain yhden pätkän. Seison hississä miehen kanssa ja kuljemme sillä samalla ylöspäin. Hän kääntyy ja tunnistan hänet kummitätini aviomieheksi. "Mitä sinä pelkäät?" Hän kysyy. Hereillä ollessani yritän palauttaa mieleeni, miltä mies näytti. Hänellä oli puku, mutta hän ei oikeastaan muistuttanut ulkoisilta piirteiltään samaa henkilöä kuin unessa ajattelin. Energiakaan ei ollut sama.

Jossain fantasiakirjassa mies tietysti olisi joku mystinen ja kiva henki, joka koittaa auttaa, mutta koska tiedän eläväni koetusten aikaan, en voi syöksyä päätäpahkaa toivomiini päätelmiin. Ainoa varma tieto unestani on inutitiivisesti se, että mies oli todellinen ja jonkun henki. Tiedostan jutelleeni ystävieni kanssa edellisenä iltana samasta aiheesta, mutta eri näkökulmasta. Me puhuimme fiktiivisten hahmojen pahimmista peloista ja tämä henki otti aiheesta onkeensa.

Yöllä on tapahtunut muutakin kuin unennäköä. Muistan heränneeni ja kokeneeni selittämätöntä kaoottisuutta, joka aiheutti minussa jonkinlaista pelkoa. Inhoan kaaoksen tunnetta. Se on minulle harmonian vastakohta. Muistan pyörineeni sängyssä, saaneeni astraalinäyn, jota en enää muista. Kun kaaos pahensi otettaan, muistan jonkun tai jonkin lausuneen "LIIKAA." Sain ilmeisesti lopulta unen päästä kiinni.

Nukun pommiin ja meinaan toistaa saman virheen säätäessäni uusia herätyksiä seuraavaa bussia varten. Olen aiemmin lähettänyt enkeleille pyynnön, että he auttaisivat minua aamuni kanssa, koska viime yö oli jättänyt mieleeni jonkinlaisen jäljen.

Kävellessäni bussille joka-aamuisen puolituntiseni, mietin omia hyveitä ja paheitani. Mitä minulla on vielä opittavaa ja parannettavaa tässä elämässä, jotta pääsen vihdoin nauttimaan sen hedelmistä ja auttamaan ympärillä oleviani. Tiedän eläväni varsinaista murrosvaihetta, joka oikein käytettynä avaa lähitulevaisuudessa lisää ovia, joita olen kauan tavoitellut. Ehkä koko elämäni. Käytän suuren osan ajastani miettien, miten voisin parantua ihmisenä ja tiedän, etten ole täydellinen.

Viime aikoina olen kärsinyt tavotteiden heittämisestä romulaatikkoon. En ole kokenut materialla olevan enää oikeastaan mitään väliä ja omissa paheissani ja väärin motiivein olen sysännyt unelmani syrjään. En ole enää ajatellut ansaitsevani niitä. Tiedän tämän olevan materiasta irtautumisen eräänlainen ääripää, joka vielä löytää tasapainonsa. Liian montaa asiaa ei voi kuitenkaan työstää samaan aikaan. Tällekkin tulee oma hetkensä.

Bussissa pyrin yleensä hiljentymään ja nukkumaan makoisasti ennen koulun alkua. Matkaa on koululle tunti ja unentarpeeni on luonteeltaan vaatelias. Tänään en kuitenkaan saa unta ja tilanne on äärimmäisen harvinainen. Päädyn siihen, että minun on parempi ottaa matkasta kaikki hyöty irti sen sijaan, että märehdin myöhemmin tuhkaksi muuttunutta yritystäni nukahtaa.

Tartun Allan Kardecin Meedioiden kirjaan, jonka ostin pari viikkoa sitten erään parannustilaisuuden jälkeen. Minulla on ollut pitkään aikeenani lukea kyseinen kirja, koska tärkeä ihminen meedion tielläni kehotti useasti lukemaan kyseisen opuksen. Olen nyt saanut luettua sen pääpirteittäin viikon aikana ja minulle on auennut yllättävän paljon uutta informaatiota henkien toimintamalleista ja heidän laeistaan.

Koulussa kerron tuoreimmat uutiset henkimaailmasta eräälle intuitiivisessa mielessä herkälle luokkalaiselleni, jonka kanssa elämänkatsomukset kohtaavat. En piilottele sanomisiani, tiedän että muutkin toverit jo tietävät, missä minun kohdallani mennään. Kerron tuttavapiirissäni kiertävästä hengestä ja teen päivityksen hänestä tehdyistä havainnoista. Olen viettänyt edellisen iltani viimeiset tunnit haastatellen erästä ystävääni, jonka luona tällä hetkellä henki oleilee.

Edellisilta puolestaan kului ystävien kanssa rupatellen paikallisessa kahvilassa. Puhumme fandomeista, larppaamisesta, uusimmasta Thor-elokuvasta ja Harry Potterista. En ole varsinaisesti suunnitellut puhuvani henkimaailman asioista, mutta tällä kertaa aiheen esille tuomiseen on erityispyyntö. Henkimaailma kiehtoo heitä ja he ovat myös itse kokeneet sen läheisyyden, tietoisesti tai tiedostamattaan. Yksi näkee tulevaisuuteen, yksi samastuu energioiden kanssa, yksi näkee henkiä, yksi kuulee henkiä. Erästä henget kiusaavat. Koko porukkaa voisi sanoa yhdistävän samankaltainen maailmankuva, joka heijastuu heidän keksimissään fiktiivisissä tarinoissa. Olen tuntemisemme aikana pistänyt erityisesti viimeisen merkille. (Kehottaisin myös lukijaa tarkastelemaan, mitä maailmankuvaa heidän kirjoittamansa tarinat edustavat. Se on nimittäin erittäin kiehtova aihe ja oivallinen areena itsetutkiskelulle.)

"Senpai", eräs ystäväni ilmaisee leikillisesti minua puhutellessaan.  Indeed. Se tarkoittaa yleensä vanhempaa oppilasta, niin kuin japanilaiset sen ilmaisevat. Silti tiedostan, että matkani meedio-oppilaana, tai kenties jonkinlaisena tutorina on vielä ihan alussa.

Minä olen minä

Tervetuloa lukemaan uutta blogiani, yhtä monista, jotka olen aikanani pistänyt pystyyn yritteliäin mielin. Yhtä blogia lukuunottamatta olen aina lakaissut suhteellisen pian kaikki blogien jatkohaaveet jonnekkin maton alle. Poistin tänään vanhat raakileet, jotka ovat olleet roikkumassa jossain blogilistani häntänä ja pistin pystyyn Henkiraon.

Olen jossain mieleni perukoilla miettinyt, mitä virkaa on minun kohdallani pitää harrastusteeman ulkopuolista blogia laisinkaan. En kuitenkaan koskaan, ikinä ole päässyt yksinkertaiseen vastaukseen, koska jonnekkin jää aina kaivertamaan jokin sanoin kuvaamaton tunne. Tämän jonkin osaankin ilmaista juuri tänään huomattavasti selkeämmin itselleni kuin aiemmin: Tarvitsen paikan, jossa voin olla oma itseni ja pohtia sitä, mitä omana itsenäni oleminen tarkoittaa.

Pidän aina välilllä tiuhaan tahtiin päiväkirjaa pääni sisäisestä elämästä ja erityisesti unista. Jostain syystä se ei oikein riitä. Tuntuu turhauttavalta pohtia omia pieniä tunteitani jossain kynän painamisesta kupruuntuneilla sivuilla, koska se ei tule ikinä auttamaan tuttavapiiriäni ymmärtämään minua tai sitä, mitä minä haluaisin olla.

Yksi suuri asia, jolle annan todennäköisesti aika paljon tilaa Henkiraossa onkin minun henkielämän puoleni. Siis ei henkisen, vaan henkielämän. Aloitin matkani yhteyteen toiselle puolelle varmaan jo vaippaikäisenä, mutta ennen varsinaista heräämistäni omituiseen todellisuuteen parikymppisenä, olin pitkään tiukasti evankelisluterinen nuori, joka pelkäsi syntiä ja uskoi vain yhteen Jumalaan. Podin syyllisyyttä kiinnostuksestani auroihin, noituuteen, sielunvaellukseen ja kummituksiin.

Ollessani 18-vuotias olin melko raskaasti masentunut, hermostunut lukiota käyvä nuori, joka kirjoitusten kohdalla vihdoin alkoi luulla sekoavansa. Nukkuminen oli kamalaa, tunsin tajuamattani voimakkaita energioita, jotka vain ahdistivat minua ja silmäni suljettua maailma alkoi ottaa sellaisia muotoja, joita en voinut silloin mitenkään ymmärtää. Pari vuotta myöhemmin muutin omilleni ja nämä ilmiöt ottivat tuulta allensa. Naisen kasvot, jotka näin sänkyni pohjalta käsin, ovat piirtyneet koko loppuiäkseni mieleeni.

Oli minun suuren suuri onneni, että viime vuoden puolella tuttavapiiristäni löytyi sellainen ihminen, jolle pystyin vihdoin avoimesti kertomaan kokemuksistani ja hän puolestaan oli kykeneväinen kertomaan, mitä nämä asiat tarkoittivat. Puhuin myös kouluni kuraattorille ahdistuksestani sekä myöhemmin asioista, joiden olemassa oloon olin alkanut uskoa. Kyllähän siinä hullun diagnoosia oli velvollisuudestakin pakko tehdä, mutta kuraattori vihjaisi minulle tietävänsä shamaanin ja kertoi heidän maailmankuvastaan.

Nyt kun aikaa on taas kulunut, huomaan muovautuneeni ihmisenä niin massiivisia määriä, että häkellyn joka kerta, kun luen vanhoja ajatuksiani. Yhteyteni henkimaailmaan on minulle nykyään niin luonnollinen asia, että se tosissaan on osa identiteettiäni. On ehkä helppo ymmärtää, etten voi ihan kaikille tutuille, tuntemattomille ja männynkäpysille heti kättelyssä sanoa: "Moi, olen muuttunut tällaiseksi tyypiksi, johon henget tykkää ottaa yhteyttä, enkä ole silti hullu." Puolituntisessakin keskustelussa on erittäin vaikea tuoda esille kokemuksiin perustuvaa maailmankuvaansa ihmiselle, joka on tottunut käsittelemään tällaisia asioita yhteiskunnan asettamien määritelmien kautta (joita itse kutsuisin melko kapeakatseisiksi).

Tämä osa elämääni on vähän niin kuin kaappihomous. Kaapissa oleilu alkaa sattua pidemmän päälle ja jossain vaiheessa sieltä on vain rohkeasti astuttava ulos. Tämä on minun yritykseni morjestaa maailmaa mahdollisimman avoimesti, ettei ala kaappeilu ahdistamaan liikaa. Ehkä voin vielä joku päivä tulla hyväksytyksi tällaisenä kuin olen.